Jätän tänään hallitukselle kirjallisen kysymyksen kotikuntalain korjaustarpeista.

Vapaa-ajan asuntoihin muuttaminen on yleistynyt, kun niiden varustelutaso on noussut ja yhä useammin ympärivuotinen asuminen niissä on mahdollista. Näyttää siltä, että myös korona-aika ja lisääntynyt etätyö ovat vaikuttaneet vapaa-ajan asumisen suosioon. Kotikuntalaki on kuitenkin tulkinnanvarainen tilanteissa, joissa henkilö haluaa muuttaa pysyvämmin vapaa-ajan asuntoon. Tästä koituu moninaisia arkielämän ongelmia.

Kotikuntalaissa säädetään henkilön kotikunnan ja siellä olevan asuinpaikan määräytymisestä. Kotikuntalain säännöksiä noudatetaan esimerkiksi silloin, kun Kansaneläkelaitos tai muu viranomainen tekee ratkaisuja, joissa henkilön kotikunnalla ja siellä olevalla asuinpaikalla tai henkilön tilapäisellä asuinpaikalla on vaikutusta.  

Yleisesti henkilön kotikunta voidaan tietyin edellytyksin muuttaa hänen vapaa-ajan asuntonsa sijaintikuntaan. Mutta muuttajan asuinpaikaksi ei katsota voitavan kirjata hänen käytössään olevaa vapaa-ajanasuntoa. Sen sijaan muuttajia on kirjattu kyseiseen kuntaan vailla vakinaista asuntoa olevaksi. Tästä aiheutuu monenlaisia arjen ongelmia. Lisäksi myös kunnat ovat suhtautuneet vaihtelevasti mahdollisuuteen muuttaa vapaa-ajan asuntoihin.

Suomen perustuslain mukaan Suomen kansalaisella ja maassa laillisesti oleskelevalla ulkomaalaisella on kuitenkin vapaus valita asuinpaikkansa. Nykyinen oikeustila ja soveltamiskäytäntö vapaa-ajan asuntoon muuttamisen osalta ovat siis ongelmallisia perusoikeuden toteutumisen kannalta.

Jäykkä järjestelmä vaikeuttaa asuinpaikan valintaa, aiheuttaa haasteita asioiden hoidossa ja heikentää monesti erityisesti eläkeläisten ja ikäihmisten mahdollisuuksia hyödyntää täysimääräisesti kiinteistöjä, joiden kunnostamiseen on voinut upota aikaa ja resursseja.  

Jätän siis asiasta hallitukselle kirjallisen kysymyksen, jossa kysyn kotikuntalain korjaustarpeista. Lisäksi kysyn käytäntöjen joustavoittamisesta ja esteiden purkamisesta asuinpaikan valinnassa. Ilmenneiden ongelmien käsittelyä toivon myös osaksi käynnissä olevaa maankäyttö- ja rakennuslain kokonaisuudistusta.

Jätin tällä viikolla hallitukselle kirjallisen kysymyksen syrjäseutujen poliisien riittävyydestä. Kysyin, mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä, jotta poliisin läsnäolo ja vasteajat paikalle saapumiseen saataisiin mahdollisimman lyhyeksi.

Marinin hallitusohjelmassa luvataan lisätä viranomaisten läsnäoloa ja näkyvyyttä etenkin alueilla, joissa on heikoin palvelutaso. Lisäksi luvataan määritellä poliisille enimmäisvasteajat koko Suomeen. Tästä huolimatta ympäri Suomea on tullut viestejä poliisipalveluiden keskittämisestä ja lakkauttamisesta.

Myös harvaan asutuilla alueilla ihmisille voi tulla hätä. Jopa tunnin mittaiset odotusajat poliisin saapumiselle ovat kohtuuttomia. On meidän vastuullamme varmistaa riittävin resurssein, että poliisin palvelut löytyvät suomalaisille inhimillisen läheltä.

Esimerkiksi Suonenjoen tilanne on huolestuttava. Keskittämispäätöksen myötä Suonenjoelle jäisi nykyisten yhdeksän poliisin sijaan vain kaksi rikostutkinnan vakanssia. 

Nyt vuoden 2021 valtion talousarviossa poliisitoimeen kohdistetaan noin 848 miljoonaa euroa nettomäärärahaa. Tässä merkittäviä lisäyksiä kohdennetaan nimenomaan harva-alueiden valvonta- ja hälytyspalveluiden huomioimiseen. Hallitusohjelman mukaisesti budjetin avulla pyritään siis toteuttamaan poliisin läsnäolon ja näkyvyyden lisäämistä etenkin alueilla, joissa on heikoin palvelutaso. 

Onkin ristiriitaista, että näiden taloudellisten panostuksien valossa poliisien palveluja ollaankin keskittämässä ja harventamassa. Poliisien asemapaikat tulisi säilyttää syrjäseutujen isoimmissa taajamissa.

Lisäkseni kirjallisen kysymyksen allekirjoitti seuraavat Savo-Karjalan vaalipiirin kansanedustajat:

Markku Eestilä (kok), Merja Mäkisalo-Ropponen (sd), Seppo Eskelinen (sd), Hannu Hoskonen (kesk), Sai Essayah (kd), Hanna Huttunen (kesk), Minna Reijonen (ps), Hannakaisa Heikkinen (kesk), Sanna Antikainen (ps), Jussi Wihonen (ps), Marko Kilpi (kok) ja Tuula Väätäinen (sd).

Olen huolissani isovanhempien asemasta, kun heidän lapsenlapsensa vanhemmat eroavat. Jätin isovanhemmille suunnattujen perhepalveluiden kehittämisestä hallitukselle kirjallisen kysymyksen.

Monet isovanhemmat ovat lapsenlapsensa vanhempien eron jälkeen tilanteessa, jossa heillä ei ole syystä tai toisesta mahdollisuutta enää nähdä heille tärkeitä lapsenlapsia. Suhde voidaan jopa kokonaan katkaista tai tehdä tapaamisesta huomattavasti entistä vaikeampaa. Jos suhde on ennen lapsenlapsen vanhempien eroa ollut läheinen, tilanne on niin isovanhemmille kuin lapsenlapsillekin vaikea ja surullinen.

Myös laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta lähtee siitä, että lapselle tärkeitä ihmissuhteita on vaalittava. Lapsenhuoltolain uudistus astui voimaan joulukuussa 2019. Uudistuksen jälkeen tuomioistuin voi määrätä, että lapsella on oikeus tavata hänelle erityisen läheistä henkilöä. Laki lähtee kuitenkin siitä, että erityisen läheisellä henkilöllä on oltava lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen verrattava vakiintunut suhde.

Tällainen tapaamisoikeus voidaan vahvistaa vain silloin, kun sen harkitaan olevan perusteltua lapsen edun kannalta. Koska tapaamisoikeus on itsessään vahva, lapsesta lähtevä oikeus, tapaamisoikeutta ei haluttu lakia muuttaessa ymmärrettävästi laajentaa liikaa. Isovanhempien aseman parantamiseksi erotilanteissa onkin oleellista parantaa palveluita.

Tällä hetkellä isovanhemmat ovat eroihin liittyvissä riitatilanteissa hyvin yksin, eikä yhteiskunnan palvelut tue heitä. Riitatilanteiden ratkaisemiseksi ulkopuolinen apu on monesti hyvin tärkeää. Esimerkiksi perhekeskuksissa on paljon ammattitaitoa ratkaista lähisuhteissa tapahtuvia riitoja. Tällaisten palveluiden kehittäminen erotilanteissa myös isovanhemmille olisi oleellista.

Ongelma tällä hetkellä on myös palvelujärjestelmän kuormittuneisuus, joten ongelman ratkaisu vaatii myös lisäresursseja perhepalveluihin. On pitkällä aikavälillä myös järkevää ratkaista isovanhempien aseman parantaminen ennen kaikkea palveluita kehittämällä. Tämä on myös paras tapa toimia vakavien riitatilanteiden ennaltaehkäisyksi.

Olen erittäin iloinen siitä, että ensi vuoden budjetissa turvataan Pohjois-Savon käräjäoikeuden Iisalmen ja Varkauden istuntopaikkojen rahoitus. Tämä vie lakkautusuhan pois niiden yltä.

Olen tehnyt pitkään työtä niin oppositiopuolueen kuin hallituspuolueenkin edustajana sen puolesta, että Sipilän hallituksen päätökset käräjäoikeusverkoston harventamisesta kuopataan. Tärkeää tässä on ollut myös yhteistyö muiden vaalipiirini kansanedustajien, kuten Markku Eestilän kanssa. Nyt tämä työ tuottaa tulosta.

Sipilän hallitus päätti harventaa käräjäoikeusverkkoa. Perusteena olivat taloudelliset, toiminnalliset ja henkilöstöön liittyvät arviot. Tällä hallituskaudella on tehty uudelleen arviointia Iisalmen, Varkauden ja Pietarsaaren istuntopaikkojen osalta.

Tässä arvioissa on tultu siihen tulokseen, että istuntopaikkojen lakkauttaminen ei tuo kustannussäästöjä. Päätös turvata istuntopaikkojen rahoitus on myös aluepoliittisesti merkittävä, sillä alueen vetovoiman kannalta on oleellista, että palvelut saa läheltä.

Lisäksi käräjäoikeusverkoston karsimisella olisi kauaskantoisia vaikutuksia ihmisten oikeusturvaan, kun käräjöintiin menisi entistä enemmän rahaa ja aikaa, kun välimatkat pitenevät.

On tärkeää, että tämä hallitus lähtee siitä, että verkosto pidetään entisellään. Jo nyt moni miettii, uskaltaako lähteä käräjöimään kuluriskin takia. Oikeusvaltiossa tämä asia ei saa olla kukkaron paksuudesta kiinni.