Jätän tänään hallitukselle kirjallisen kysymyksen aliurakoitsijoiden aseman parantamisesta tilanteessa, jossa pääurakoitsija menee konkurssiin. 

Monissa kunnissa on menossa esimerkiksi suuria kouluremontteja, jotka toteutetaan alihankintoina, eli sopimusketjuina. Tällöin yritys solmii sopimuksen hankkeen toteuttamisesta tilaajan, eli kunnan kanssa. Tämän jälkeen yritys tilaa osasuorituksena esimerkiksi koulun ikkunaremontin urakoitsijalta, eli alihankkijalta.

Yritys ja aliurakoitsija solmivat erillisen sopimuksen. Kyse on siis kahdesta itsenäisestä sopimuksesta, eikä päähankkeen tilaaja ja alihankkija siten ole keskenään lähtökohtaisesti sopimussuhteessa. Heillä ei siis ole toisiinsa nähden oikeuksia ja velvollisuuksia.

Suuri ongelma sopimusketjuissa on, että mikäli yritys menee konkurssiin, ei alihankkija voi vaatia tilaajalta saataviaan. Se ei pahimmassa tapauksessa saa niitä myöskään yrityksen konkurssipesältä. Tämän vuoksi alihankkijat joutuvat kohtuuttoman vaikeaan tilanteeseen, ja sopimusketjut tuovat heille liian paljon epävarmuutta ja riskejä.

Kysyn kirjallisessa kysymyksessäni, miten pääurakoitsijan konkurssitilanteessa aliurakoitsijan asema voitaisiin turvata nykyistä paremmin ja minkälaisia lainsäädännön muutoksia tähän tarvitaan.

Monet alihankkijat ovat pieniä yrityksiä, joiden toiminta joutuu vakaviin vaikeuksiin, jos ne eivät saa rahojaan pääurakoitsijan mennessä konkurssiin. Kyseessä voi olla kymmenien tuhansien eurojen tai jopa sitä suurempiakin saatavia. Tämän tilanteen korjaamisessa on siis kyse monesti nimenomaan pienten yritysten toiminnan edellytysten parantamisesta. Varsinkin julkisissa hankinnoissa on toimittava esimerkillisesti tässäkin, eli alihankintaketjut eivät saa pistää ketään kohtuuttomaan asemaan.