On selvää, että elämme keskellä mielenterveyskriisiä. Tilanne on pahentunut korona-aikana entisestään. Tämä näkyy esimerkiksi lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden valtavana kuormituksena. Lain määräämää kolmen kuukauden hoitotakuuta pidempään odottaneiden potilaiden osuus oli viime vuonna nuorisopsykiatrisessa erikoissairaanhoidossa peräti noin yhdeksän kertaa suurempi kuin koronaa edeltävänä aikana. Nämä ovat järkyttäviä lukuja. On tosiasia, että kaikki eivät saa apua riittävän ajoissa.

Meidän on tartuttava toimeen ja parannettava esimerkiksi perustason mielenterveyspalveluita, jotta lievemmin oireilevat voidaan hoitaa nykyistä paremmin siellä. Erikoissairaanhoito voi sitten keskittyä pitkäaikaisia ja vakavia mielenterveysongelmia sairastavien hoitoon. Yksi tärkeä kysymys vakavasti sairaiden kohdalla on myös, onko meillä tarpeeksi psykiatrista sairaalahoitoa tällä hetkellä. Psyykkisesti oireilevia lapsia myös sijoitetaan psykiatrisen hoidon puuttuessa. Moni lastensuojelussa työskentelevä on sitä mieltä, että lastensuojelulaitos ei ole tällöin lapselle oikea paikka.

Tällä viikolla eduskunnassa käsitellään mielenterveyspalveluiden kannalta tärkeää kansalaisaloitetta, jonka tavoitteena on saada psykoterapeuttien koulutus maksuttomaksi. Olemme tottuneet Suomessa maksuttomaan koulutukseen, mutta psykoterapeutiksi kouluttautuminen maksaa opiskelijalle noin 25 000—60 000 euroa valitusta suuntauksesta riippuen. Nämä ovat valtavia summia ja estävät tehokkaasti pienituloisista taustoista tulevien kouluttautumisen alalle. Vasemmistoliitto näkee tärkeänä, että koulutus olisi jatkossa maksutonta.

Psykoterapeuttien maksuton koulutus olisi myös potilaiden etu, sillä psykoterapeuttien nykyistä moninaisemmat taustat helpottaisivat sitä, että kaikki löytävät nykyistä helpommin itselleen sopivan terapeutin. Kansalaisaloitteen tekijät ovat tuoneet esiin, että tällä hetkellä esimerkiksi maahanmuuttajille tai näkö- ja kuulovammaisille on vaikea löytää sopivaa psykoterapeuttia. Toisaalta psykoterapeuttikunta on tällä hetkellä keskimäärin aika iäkästä ja moni tulee keskiluokkaisista taustoista, jolloin heidän voi olla vaikeampi löytää yhteistä kieltä ylisukupolvisesti syrjäytyneiden nuorten kanssa. Kaikissa ammattikunnissa moninaisuus on hyvästä ja varsinkin haavoittuvassa asemassa, kuten psyykkisesti sairaiden kanssa toimivilla.

Mielenterveyspalveluiden saatavuutta niin lasten ja nuorten kuin aikuistenkin kohdalla on siis parannettava. Olemme onneksi pystyneet vähentämään mielenterveysongelmien stigmaa ja niistä on nykyään paljon helpompi puhua kuin aiemmin, mutta vakavasti psyykkisesti sairaiden kohdalla tämä työ on edelleen kesken. On tärkeä painottaa sitä, että myös työelämän ja opiskeluiden ulkopuolella olevien palvelut ja aikainen hoitoon pääsy on turvattava.

Mielenterveysongelmien hoito on kuitenkin vain yksi osa mielenterveyspolitiikasta, eikä pelkkä hoidon saavutettavuuden parantaminen auta. Meidän on myös puututtava juurisyihin, eli mietittävä sitä, mikä tässä ajassa saa ihmiset sairastumaan psyykkisesti ja jopa aivan nuoret uupumaan. Meidän on yhdessä rakennettava mielenterveyttä tukevia yhteisöjä. Toki meillä päättäjillä on tässäkin asiassa aivan erityinen vastuu.